Kirjassa kerrotaan
esimerkkejä eri aloilta ja yleisesti elämästä, miten sukupuolia tai ehkä
tarkemmin eri kokoisia ihmisiä kohdellaan edelleen epätasa-arvoisesti, kun
monen palvelun tai tuotteen standardikoko/lämpötila/asetukset ja niin edelleen
on mitoitettu keskikokoisen miehen mukaan. Lähtökohtaisesti siis yleisesti
pienikokoisemmat naiset saavat istua liian viileissä toimistoissa, jonottaa
palveluissa/wc-tiloissa ja käyttää ”liian isoja” työkaluja, soittimia tai muita
varusteita, joita tehdään vaan yhdessä standardikoossa ja näin pienikokoiset
ihmiset ovat jo lähtökohtaisesti riskialttiimpia tapaturmille ja työperäisille
sairastumisille. Ja tämä pitkälti siksi, että meillä ei ole ollut käytössä tarvittavaa
dataa kuvaamaan näitä eroja.
Kun asiaa pohtii
taloustieteen näkökulmasta, ensimmäinen kommentti on: kysynnän ja tarjonnan
laki määrittää mitä kannattaa tuottaa. Seuraavaksi nostetaan pöydälle tehokkuus
ja kustannukset. Itse uskon myös vahvasti näihin, mutta samalla en voi olla
pohtimatta, että eikö kysyntää todella ole vai onko se vain näkymätöntä. Hyvä
esimerkki ovat älypuhelimet ja niiden koko. Kuulemma naisille nykypäivän isot älypuhelimet
eivät ole haitta, kun kuljettavat niitä kuitenkin käsilaukuissa, vaikka juuri
siksihän käytetään käsilaukkuja, kun tavarat eivät mahdu kokonsa vuoksi taskuihin.
Myös esimerkki
pianonsoitosta osui ja upposi. Muistan itse miettineeni, että pianon soittaminen
on todella vaikeaa ja sattuu käsiin, koska oktaavin väli on liian pitkä ja en
saa sitä kunnolla soitettua. Ajattelin kuitenkin, että vika on minussa ja en
vain ole tarpeeksi lahjakas. Kuinka moni muu on ajatellut samalla tavalla ja
sitten luopunut soittamisesta, koska on vääränkokoinen soittimelle? Mitä jos
kaikki tämä näkymätön data olisi kerätty ja sitä kautta huomattu, että kysyntää
olisikin erikokoisille pianoille? Tai, että ei ihminen ole vääränkoinen
pianolle, vaan piano ihmiselle? Kuinka moni vain sopeutuu, koska näin on aina
ollut, eikä tee kysynnästä näkyvää?
Omasta elämästäni tulee
myös mieleen toinen esimerkki autoilusta. Olen useaan otteeseen koittanut avata
auton takaluukun ”kädettömästi” heilauttaen jalkaa auton alla ja olen
onnistunut siinä tasan kerran. Voisi kuvitella, että tämä ”kädettömästi
avattava” -ominaisuus on suunniteltu juuri siitä näkökulmasta, että ihmiset
joilla on paljon ostoksia (usein naiset) saavat ne näppärästi takakonttiin.
Ilmeisesti jalkani on kuitenkin liian lyhyt tai muuten jonkun standardin
vastainen ja tämä ominaisuus ei toimi, joten hyvä idea, mutta ei toimi
minulle.
Mietin tätä näkymättömyysasiaa
myös tekoälyn ja sen kehittämisen kannalta. Tänä päivänä suunnitellaan
lukemattomia määriä erilaisia sovelluksia ja tekoälyä hyödyntäviä laitteita ja
palveluita, myös dataa on saatavilla ihan eri tavalla kuin aiemmin, otetaanko
se huomioon sovellusten suunnittelussa? Onko meillä huomenna ja ylihuomenna
edelleen sama tilanne kuin eilenkin, että joku määrittää standardit (kuten
pianon koko) ja muut sopeutuvat vai osataanko jo hyödyntää erilaisia näkökulmia
ja käyttäjätarpeita toteutuksessa ja osaavatko kuluttajat myös haastaa?
Itse toivon, että jatkossa
ei tarvitse enää käydä keskustelua näkymättömästä kysynnästä vaan esimerkiksi
teknologioiden tuomat mahdollisuudet ja automaatio helpottaisi standardien
muokkaamista monipuolisemmaksi. Lisäksi, jotta tämä näkymätön kysyntä saadaan
jatkossa näkyväksi, kirjojen lisäksi se vaatii toimintaa ja aktiivista muutosta
havaittuihin epäkohtiin. Vaikka Näkymättömät naiset –kirja on hyvä ja
tarpeellinen, niin valitettavasti uskon, jo sen nimen ja feminismin yllä leijailevan valitettavan negatiivisen kaiun perusteella, että kirjan lukijoista reilu enemmistö on naisia,
jolloin iso osa väestöstä jää edelleen sokeaksi tämän aiheen suhteen. Toisaalta
on myös muistettava, että paljon positiivista kehitystä on jo tapahtunut,
tietoa osataan johtaa ja yhä useampi uskaltaa lähteä kehittämään parempia
ratkaisuja maailmassa havaittuihin puutteisiin näkymättömänä pysymisen sijaan. Ja tämä on se tapa, jolla saadaan positiivista muutosta aikaan.